Feministit tajusivat aikoinaan, että monella henkilökohtaiselta tuntuvalla ongelmalla on yhteiskunnallinen ja poliittinen tausta, ja jotta voisi löytää yleisen yksityisestä, tarvitaan keskustelua. Pöllin tarkoitukseemme menetelmän naisten tiedostamisryhmiltä: löytääksemme opiskeluelämän ongelmakohdat, on ne lausuttava ääneen. Ja totta kai myös hyvät kokemukset vaihtoehdoista ja ratkaisuista itse kunkin omassa hikiravissa läpi tympäisevän putkitutkinnon auttavat keksimään, miten opiskelun, tutkimuksen ja oppimisen voisi järjestää uusilla tavoilla.
Itse huomasin aika äkkiä aloitettuani opiskelun Jyväskylän yliopistossa, että vain pieni osa tutkintovaatimusten kursseista on millään tapaa kiinnostavia. Pakolliset kurssit ja kirjatentit läpäisin rimaa hipoen panostamatta niihin juuri lainkaan. Jos yliopistolla olisi yhtään selkärankaa, en olisi pääsyt varmaankaan puolistakaan kursseista läpi. Mutta kun yliopistojen saama raha perustuu tutkintojen määrään, kannattaa opiskelijat päästää läpi tenteistä, vaikka niihin olisi valmistautunut vain lukemalla sisällysluettelon tenttikirjasta. Että se siitä ”sivistyksestä”. Eikä tulevaa työnantajaanikaan kiinnosta paskan vertaa, miten hyvin tunnen vaikkapa agenda setting –teorian. Työhön opitaan töissä, kunhan minulla on vain jonkinlaiset valmiudet oppia. Minun tapauksessani se olisi tarkoittanut jotakin joukkoviestintä; opiskelin journalistiikkaa.
Mitä iloa yliopistosta sitten minulle oli? Ensinnäkin löytyi sieltä myös mielenkiintoisia ja minulle hyödyllisiä kursseja, ja niistä otin kaiken irti, vaikkei se tutkintoon riittänytkään. Opin toimittajan duunin perustaidot ja voin tehdä työtä, vaikkei minulla tutkintoa olekaan. Ja tietenkin voin käyttää taitojani esim. järjestöjen palveluksessa ja omissa poliittisissa verkostoissani. Tutustuin myös ihmisiin, joiden kanssa järjestimme itsenäistä opiskelua yliopiston puitteissa, mutta kuitenkin sen ulkopuolella – ja nuo porukat ovat edelleen olemassa ja voin jatkaa opiskelua, vaikka päätoimisesti puuhaankin jo aivan muuta.