Yliopistokapinasta tietotyöläisten vastarintaan

Kommentti Opiskelijatoiminnan toimintaviikkoon

Puhe yliopistoyhteisöstä on tyhjää, jos tätä yhteisöä ei luoda yhdessä kamppailemalla. Helppous, jolla eri ”uudistukset” on ajettu läpi ”yliopistoyhteisön” nimellisestä vastarinnasta huolimatta, kertoo juuri siitä, että tätä yhteisöä ei ole. Siksi Opiskelijatoiminta on ilmoittanut nimenomaan haluavansa uudistaa ja muuttaa nykyistä yliopistoa. Haluamme uudistaa yliopistoa lähtemällä liikkeelle niistä ongelmista ja tarpeista, joita itse yliopistolla kohtaamme. Me emme kamppaile tyhjien ja homehtuneiden arvojen vaan oman elämämme, oman vapautemme puolesta. Siksi meidän, opiskelijoiden, tutkijoiden, jatko-opiskelijoiden, muun yliopiston henkilökunnan ja opettajien, on säälimättä hyökättävä nykymuotoista yliopistoa vastaan. Se erottaa opiskelijat ja tutkijat toisistaan, eriyttää opettamisen ja tutkimuksen, ja samaan aikaan estää tutkijoita tutkimasta ja opettajia opettamasta.

Uusi yliopistolaki on vain yksi vaihe yksitoikkoisten yliopistouudistusten sarjassa. Yliopistoilla on nähty erilaisia työsuhteiden ja työolojen uudelleenjärjestelyjä, kuten valtion palkkausjärjestelmän VPJ:n ja työajanseurannan käyttöönotto, jatkuvasti kasvavat raportointivelvollisuudet tutkimuksen eri vaiheista, julkaisuista, matkoista ja seminaareista tai opetuksen ns. laadunvarmistus arviointilomakkeineen. Opiskelijoiden asemaan on vaikuttanut erityisesti Bolognan prosessi, joka suunniteltiin yhdenmukaistamaan korkeakoulujärjestelmiä Euroopassa luomalla kaksiportainen tutkintojärjestelmä. Uudistusten tavoitteena on ollut opintoaikojen lyhentäminen ja yhtenä seurauksena opetuksen lisääntyvä koulumaistuminen massaluentoineen, kirjatentteineen ja tiukkoine, ennalta asetettuine kurssisuunnitelmineen.

Meidän olisikin hyvä tunnustaa se tosiseikka, että yliopistolain tai johtosääntöuudistuksen valmistelun ongelma ei ole ollut se, että opiskelijoita tai henkilökuntaa ei ole kuultu riittävästi tai että asioista ei ole keskusteltu tarpeeksi niiden valmistelun aikana. Suurin ongelma valmistelun aikana on ollut opiskelijoiden ja henkilökunnan passiivisuus, vastarinnan puute. Myös aiemmat uudistukset on ajettu läpi ilman merkittävää tai tehokasta vastarintaa.

Uusi laki heikentää opiskelijoiden edustusta yliopiston sisällä ja kaventaa henkilökunnan valtaa yliopiston sisällä. Monet ovat huolissaan esimerkiksi kolmikannan tulevaisuudesta. Kolmikanta on kuitenkin kaukana ääni per ihminen -periaatteesta, eikä sen puitteissa ole kyetty tehokkaaseen kamppailuun aiempia uudistuksia vastaan. Myös opiskelijajärjestöt SYL ja HYY ovat olleet passiivisia. Vasta meidän kampanjamme herätti HYY:n varovaisiin toimiin. Opiskelijatoiminta ja nykyinen vastarinta lakia kohtaan on syntynyt nimenomaan näiden perinteisten vaikuttamisen muotojen ohi. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki perinteiset vaikuttamisen tavat olisivat turhia. Tämä tarkoittaa sitä, että on luotava uudenlasia, vahvempia demokratian muotoja yliopiston sisälle, eikä tuettava pystyyn kuolleiden rakenteiden tyhjiä kuoria.

Mitä on yliopistolaisten ja tietotyöläisten autonomia?

Yliopistolaki ja muut hallinnonuudistukset eivät vähennä ”valtiovallan ohjausta” vaan nimenomaan lisäävät ”poliittista kontrollia” sen nykyisessä muodossa eli tehokkuus- ja tuloskontrolleina. Lain ja muiden uudistusten aikaansaama kiista ei siten ole uusliberalismin ja todellisen tieteen, tai valtion ja talouden välisessä ristiriidassa vaan itsenäisen ja alistetun tiedontuotannon välisessä ristiriidassa; meidän kykyjemme ja niiden itsenäisen käytön ja niiden haltuunottamisen välillä. Emme elä ulkoapäin asetetun sensuurin aikakaudella, vaan itsesensuurin. Joudumme elämään, opiskelemaan ja tutkimaan sellaisessa ympäristössä, jossa meidän on itse arvioitava jokaista tutkimusaihetta, kurssia tai lukemaamme kirjaa seuraavilla kysymyksillä: Onko tästä hyötyä minulle? Edistääkö se uraani? Onko tästä hyötyä työelämässä?

Yliopiston autonomialla ei voida tarkoittaa itseensä käpertymistä. Sen sijaan, että torjuisimme vaatimukset yliopiston yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämisestä, on todettava, että yliopisto on instituutiona liiaksi irrallaan muusta yhteiskunnasta. Samalla on todettava, että jotta yliopisto voisi avautua yhteiskuntaan, on sen jäsenillä oltava myös jotain annettavaa ja oltava jokin näkemys siitä, mitä tämä avautuminen tarkoittaa. Tähän tarvitaan yhdessä tutkimista, yhdessä opiskelua ja tiedon ja kokemusten jakamista. Opetusministeri Henna Virkkusen mukaan uusi yliopistolaki on parasta, mitä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen. Koko Suomeen levinnyt yliopistokapina on tehnyt tästä kuolemattomasta lausahduksesta jo osin totta: on syntynyt ainutkertainen mahdollisuus rakentaa vastarintaa lähtien kaikkien tietotyöläisten kohtaamista ongelmista, meidän tarpeistamme ja toiveistamme.

Emme halua sekoittaa autonomista opiskelua ja tutkimusta ”yliopiston autonomian” käsitteeseen. Opiskelijatoimintaa ei synnytetty puolustamaan olemassa olevan instituution autonomiaa, vaan luomaan meille autonomiaa. Yliopisto voi toki suojata opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien vapautta ja itsenäisyyttä, mutta vain jos kykenemme yhdessä luomaan jotakin, mitä suojata.

Autonomista opiskelua ja tutkimusta tapahtuu tietysti koko ajan: opiskelijat ja tutkijat pitävät omia lukupiirejä, opiskelevat ja kirjoittavat virallisten opetusohjelmien ja työajan ulkopuolella. Itse asiassa pieni osa opiskelijoiden työssään tarvitsemista valmiuksista hankitaan yliopiston seinien sisällä: itsenäisten opintopiirien, kesätöiden ja työharjoittelujen merkitys on vähintään yhtä suuri kuin varsinaisten opintosuoritusten. Virassa oleva opetushenkilöstö ehtii tehdä tutkimusta vain varsinaisen työajan jälkeen. Tietyllä tapaa tutkimuksen ja opetuksen tehostamispyrkimykset nimenomaan laskevat tutkijoiden ja opettajien itsenäisyyden varaan.

Samalla yliopistolaki ja muut reformit ja uudistukset eivät kuitenkaan luota eivätkä kunnioita tätä itsenäisyyttä, vaan hyökkäävät sitä vastaan. Niiden näkökulmasta opiskelijat muodostavat vain työvoimamassan työmarkkinoiden oletettuihin tarpeisiin. Ihmisten koulutukseensa kohdistamat halut ja toiveet ovat näissä uudistuksissa samantekeviä. Koulutus nähdään kustannuksena ja siihen kohdistetut investoinnit on minimoitava ja kuoletettava mahdollisimman nopeasti. Vastaavasti tutkijat ja opettajat eivät uudistusten rationaalisuuden mukaan ole kykeneviä ohjaamaan omaa työtään, vaan sitä on jatkuvasti valvottava ja kontrolloitava laadunvarmistuksella, työajanseurannalla, kehityskeskusteluilla ja tulosohjauksella.

Omaehtoinen opiskelu ja tutkimus on siten samaan aikaan sekä pakko ja ehto nykyisessä työelämässä ja yliopistossa selviämiselle, että luksusta ja ylimäärää, johon ei ole varaa, vaan jota on kahlittava, karsittava ja tehostettava. Tästä syystä autonominen opiskelu ei voi tarkoittaa pelkästään sitä, että kukin opiskelee mitä haluaa ilman virallisia rajoituksia ja opinto-ohjelmia. Autonomisen opiskelun tarkoitus on luoda meille autonomiaa. Kysymyksiä toimeentulosta ja byrokraattisista kontrolleista ei voi erottaa: on turha vaatia mahdollisuuksia itsenäisempään opiskeluun, jos kellään ei ole aikaa, toimeentuloa eikä energiaa siihen. Siksi kamppailussamme tiedon vapauden ja sen yhteisen jakamisen puolesta on aina kyse myös taistelusta meidän elämänmahdollisuuksiemme ja toimentulomme puolesta.

Yliopistokapinasta tietotyöläisten vastarintaan

Opiskelijan elämään liittyvät kysymykset ovat kenen tahansa suurkaupungissa elävän prekaarin tiedon tuottajan elämään liittyviä kysymyksiä. Samoin akateeminen työ ei enää ole erityistä tai etuoikeutettua, vaan sitä luonnehtivat kaikki yleiset prekaarin työn piirteet. Asunnon löytämisen vaikeudet ja asumisen kalleus, joukkoliikenteen ja julkisten palveluiden heikennykset koskettavat yhtä lailla opiskelijaa, kotiäitiä ja pätkätyöläistä. Tämä on meille kokemuksen tasolla selvää, mutta nämä muutokset sisältävät lukuisia kysymyksiä, joista emme puhu ja kommunikoi keskenämme. Näitä kysymyksiä ei edusta kukaan, eikä niille ole paikkaa nykyisissä keskusteluissa.

Opiskelijalle asetetut vaatimukset ovat keskenään ristiriitaisia. Pitäisi valmistua nopeasti, mutta kerätä kokemusta. Pitäisi olla luova ja itsenäinen, mutta opiskella valmiiksi annettujen kurssivaatimusten mukaisesti mahdollisimman tehokkaasti. Pitäisi käydä ulkomailla ja opiskella runsaasti kieliä, mutta edelleen valmistua mahdollisimman nopeasti. Pistäisi kouluttautua yhden alan asiantuntijaksi, mutta tietää vähän kaikesta. Pitäisi oppia oppimaan, mutta tietää kaikki jo nuorena. Ei ole mikään ihme, että uusimpien tutkimusten mukaan opiskelijoiden mielenterveys on heikentynyt voimakkaasti koko 2000-luvun ajan.

Kysymykset toimeentulosta, asumisesta ja oman elämän hallinnasta on tähän asti pyritty palauttamaan ”opintososiaalisiksi” erityisongelmiksi. Mitä tämä tarkoittaa? Se perustuu ajattelulle, jonka mukaan meidän etumme ovat jo selvillä, että opiskelijat olisivat vain yksi eturyhmä muiden joukossa, jolla on tietyt valmiiksi asetetut ja ennakkoon selvät intressit. Kaikki ehdotetut ratkaisut ovat yksilöllisiä ja perustuvat samaan eristämisen logiikkaan, joka nämä ongelmat ja kokemukset alun perin tuottaakin. Väsyttääkö? Käy kuntosalilla. Masentaako? Syö mielialalääkkeitä. Pelottaako tulevaisuus? Täydennä CV:täsi. Ehkä tarvitaan lisää erityispalveluja, joissa jokainen oppii kuinka auttaa itse itseään, yksin, muiden kanssa kilpaillen.

Meidän on murrettava nämä eristämisen käytännöt. On jaettava tietoa ja kokemuksia, luotava yhdessä uusia vastarinnan muotoja. Autonomia on mahdollista saavuttaa vain yhteiskunnassa eikä siitä eristäytymällä. Autonominen opiskelu tarkoittaa meille mahdollisuutta kuroa umpeen sitä kuilua, mikä on vanhojen ja kuluneiden käsitteiden sekä meidän omien kokemustemme välillä.

Reclaim your education!

Näistä syistä Opiskelijatoiminta kutsui kaikki yliopistolaiset osallistumaan maanlaajuiseen toimintaviikkoon 20.–30.4.2009 yhteisen ja maksuttoman koulutuksen puolesta, yksityistämistä ja kaupallistamista vastaan. Toimintaviikko on osa globaalia toimintaviikkoa Reclaim your Education, joka sitoo yhteen kamppailuja vapaan koulutuksen puolesta ympäri maailmaa. Samankaltaisia kamppailuja kuin omamme käydään tällä hetkellä ympäri Eurooppaa, Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Kreikassa, Irlannissa, Espanjassa ja muualla maailmassa kuten Yhdysvalloissa ja Brasiliassa.

Eri maiden opiskelijat ovat julistaneet taistelun yliopistojen kaupallistumista, tiedon yksityistämistä ja koulutuksen tavaramuotoistumista vastaan. Vastarinnan kohteena on mm. yliopistojen yksityistäminen, niiden määrärahojen leikkaaminen ja lukukausimaksut, opiskelun lisääntyvä lainarahoitteisuus ja opiskelijoiden ja henkilökunnan aseman lisääntyvä prekaarisuus.

Ei ole sattumaa, että korkeakoulutuksesta on tullut keskeisiä sosiaalisen konfliktin paikka juuri nyt. Uusi yliopistolaki, Lex Nokia ja tekijänoikeuslaki kertovat siitä, että tiedon tuottaminen, jakaminen ja saatavuus ovat lisääntyvän haltuunoton ja kontrollin kohteena. Kun tiedosta tulee keskeinen tuotantovoima, nousevat tietointensiivisten tuotantoprosessien ja työvoiman ohjaus ja kontrollointi keskeisiksi poliittisiksi kysymyksiksi.

Kontrolleilla ja lakiuudistuksilla pyritään hyökkäämään tiedontuottajien itsenäisyyttä vastaan. Tieto on luonteeltaan yhteistä ja helposti jaettavissa: jotta tiedosta voidaan tehdä kaupallista ja sillä voidaan tehdä voittoa, on tieto yksityistettävä ja erotettava tuottajastaan. Myös tietotalouden aikana kapitalismin toiminnan edellytyksenä on tuotantovälineistään irrotettu tuottaja, toisin sanoen työläinen. Aineettoman tuotannon oloissa tämä irrottaminen on kuitenkin jatkuvasti tuotettava uudelleen ja uudelleen.

“Oikea työ”, palkkatyö tai tehdastyö on menettänyt määräävän asemansa kapitalistisen tuotannon kokonaisuudessa. Tehtaista ja perinteisistä koneista on tullut yrityksille rasitteita ja kustannuksia, jotka ulkoistetaan alihankkijoille ja siirretään sinne, missä työntekijöiden oikeuksia voi polkea raaimmin. Sen sijaan ihmisiin ruumiillistuneesta “inhimillisestä pääomasta”, kasvatuksesta, koulutuksesta, tutkimuksesta ja kulttuurista on tullut rikkauden ja taloudellisen kasvun tärkein lähde. Ne ovat suoraan tuottavia ja siksi myös suoraan kamppailun kohteena.

Meidän ei tulisi kuitenkaan surkutella tapahtunutta muutosta ja sen seurauksia. Pyrkimykset tietotyön haltuunottoon ja lisääntyvään kontrolliin ovat mielekkäitä vain, jos on jotain haltuunotettavaa. Opiskelijoiden ja tutkijoiden lisääntyvä hallinta ei ole seurausta siitä, että olisimme tarpeettomia, hyödyttömiä tai turhia talouden kannalta. Juuri meidän rikkautemme ja vapautemme tekee tarpeelliseksi meidän kontrolloimisemme. Me opiskelijat emme ole mikään marginaalinen ryhmä, vaan talouden kannalta yksi tuottavimmista työvoiman osista. Olemme tiedon tuottajia, joustavaa, luovaa, osaavaa ja kielitaitoista työvoimaa. Meidän kykymme itsenäiseen tiedon luomiseen ja käsittelyyn ovat juuri niitä ominaisuuksia, joita nykyaikaisessa tuotannossa eniten tarvitaan.

Opiskelijoiden tuottavan panoksen irrottaminen sen tekijöistä ja ulosmittaaminen yritysten voittojen kasvattamiseksi tapahtuu tekemällä kaikista elämän edellytyksistä vain markkinoiden kautta hankittavia. Ja markkinoilla ne, joiden työmarkkina-asema on häilyvä ja tulot epävarmoja, ovat aina altavastaajia. Opiskelijan asema ei ole enää väliaikainen eikä poikkeuksellinen: opiskelijaksi pakottamisesta on tullut tekniikka tietotyöläisten hallitsemiseksi, mistä kertovat mahdollisuuksien otsikon alla annettavat määräykset kuten ”oppimaan oppiminen, uudelleen kouluttautuminen, haasteisiin vastaaminen, elinikäinen koulutus”. Kaikkien Euroopan hallitusten yhteinen linja on: lisää palkkatyötä ja sen kontrollia, vähemmän itsenäisyyttä ja vapautta; kriisin tuomat velat maksatetaan työläisillä ja tavallisilla kansalaisilla. Voitot jaetaan nousukaudella harvoille, ja taantuman tullessa tappiot sosialisoidaan kaikkien maksettavaksi.

Toimintaviikko on ennen kaikkea mahdollisuus niiden demokraattisten rakenteiden ja käytäntöjen luomiseen ja kokeilemiseen, joiden kautta uutta tietotyöläisille sopivaa demokratiaa voidaan luoda. Yliopistosta on luotava avoin ja keskeinen tila tuon kuuluisan tietoyhteiskunnan demokratialle.

Toimintaviikon aikana emme suorita, emme pelkää oman tulevaisuutemme puolesta, emme kilpaile keskenämme vaan kamppailemme yhdessä ja luomme omaa tulevaisuuttamme.

Toimintaviikko on mahdollisuus tuoda esiin kaipaamiamme todellisia uudistuksia, uudistuksia, jotka lähtevät meidän tarpeistamme, haluistamme ja toiveistamme. Määrittelemme oman autonomiamme. Meidän opiskelijoiden kohdalla se merkitsee taloudellisen, tiedollisen ja kulttuurisen itsenäisyyden vahvistamista. Tämä ei ole mahdollista ilman materiaalisia edellytyksiä (asuminen, liikenne, opiskeluvälineistö) eikä opintojen vapautta. Todellinen autonomia on siksi mahdollista vain ehdottoman perustulon, edullisten asumismahdollisuuksien ja maksuttoman opiskelun kautta.

Kamppailu siitä, millainen on tulevaisuuden yliopisto, on käynnissä ja jatkuu riippumatta siitä miten lakiesitykselle käy. Vaikka laki hyväksyttäisiin eduskunnassa, me emme tule sitä hyväksymään – me jatkamme sille vastakkaisten käytäntöjen rakentamista yliopistolla päivittäisessä toiminnassa.

Yliopistossa, joka yhä enemmän toimii meitä vastaan, vaadimme tilat opiskelijoiden-opettajien-tutkijoiden autonomiseen käyttöön. Yhteiskunnassa, joka yhä enemmän riistää meiltä vapaa-aikamme, me aiomme toimia omaehtoisesti korkeita elinkustannuksia vastaan. Liity mukaan!

- Anonyymit opiskelijatoimijat