Puheenvuoro yliopistolaisten yleiskokouksessa Joensuussa 11.02.09

Jussi Vähämäki

Hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi yrittää säädellä tutkimuksen ja opetuksen käytäntöjä tilanteessa, jossa koulutus ja tutkimus ovat yhteiskunnan varallisuuden keskeisin tekijä. Niiden toimivuus tekee yhteiskunnasta tuottavan, kasvattaa kaiken toiminnan tuottavuutta ja on ratkaisevaa maamme kilpailukyvylle, kuten lakiesityksen tietoyhteiskuntaa ja sen tulevaisuuden haasteita käsittelevissä perusteluissa väsymättä toistetaan.

Siksi yliopisto ja korkeakoulutus ovat myös se paikka, jossa omalta osaltaan ratkaistaan se, minkälaisia ovat tietoyhteiskunnan työntekijöiden työolot, tiedon tuottajien oikeudet, miten heidän suhteensa kaltaisiinsa järjestetään: onko tulevaisuuden yliopisto  toisiaan vastaan kamppailevien oikeudettomien ja vähäisiäkin tietojaan panttaavien prekaarien verinen kilpakenttä vai tietojaan ja taitojaan vapaasti jakavien ihmisten yhteinen kohtaamispaikka. Lakiesityksen visio on edellinen. Uuden tietoyhteiskunnan, uuden tietokykykapitalismin, kuten vanhan teollisen kapitalismin, pääoma haluaa tulla, Marxia lainaten, maailmaan tihkuen verta joka huokosestaan.

Sitä, minkälaista on tietoyhteiskunnan demokratia, mitä sen kansalaisoikeudet, ei ratkaista virkamiesohjauksella, vaan yliopistoissa ja niiden ulkopuolella elävien tietotyöläisten toiminnalla.

Ammattiyhdistysliikkeen toiminnasta tuttu malli uhkaa myös yliopistotoimintaa. Prekaarien opiskelijoiden, opettajien  ja tutkijoiden kapina yritetään kääntää erilaisten etuoikeutettujen kategorioiden etujen ja vallan puolustamiseksi. Näin syvennetään entisestään koulutuksen ja tutkimuksen hierarkkisuutta, eli tehdään juuri se, mitä yliopistolain tavoitteena on: oikeuksien, virka-asemien, tulojen, opetukseen pääsyn ja tiedon jakamisen hierarkkissointi ja kontrollointi. Siksi ei ole puolustettava vanhaa hallintoa ja valtaa, vaan luotava uutta vastavaltaa, uusia ja parempia oikeuksia.

Meille tarjotaan kahta täkyä: rahaa, jonka takia olisi luovuttava oikeuksista, myytävä nahkansa. Mutta onko raha ainoa asia, joka meitä kiinnostaa? Meille tarjotaan demokratiaa, joka kuulemma lisääntyy kun vielä lisää tahoja tuodaan päätöksentekoon. Mutta haluamme muiden tekemää demokratiaa? Ikään kuin yliopiston hallintomalli demokratisoituisi tuomalla vielä yksi fraktio taistelemaan toisten kanssa. Maailma on todella nurinniskoin, kun kuulee jopa joidenkin opiskelijoiden aivan vakavissaan puolustavan kolmikantaa demokraattisena mallina.

Yliopisto ja koulu ovat hallintomallistaan huolimatta eivät sen ansiosta toimineet pitkään aitona julkisena tilana, jossa ihmiset ovat kohdanneet toisiaan konkreettisina, hengittävinä, puhuvina, kirjoittavina ja kiistelevinä, oppivina ja muuttuvina, siis erilaisina. Se on ollut  – puutteistaan huolimatta – yhteisen ajattelun ja joskus jopa toiminnan paikka.

Lakiesitykseen sisältyy paljon aineksia, jotka pyrkivät eliminoimaan tämän yhteisen paikan rippeetkin ja eristämään – laadunvarmistuksella,  ”tohtorikoulutuksella” , opintopisteytyksellä, työajanseurannalla ja ties millä –opiskelijan, opettaja ja tutkijan toisistaan omiin tarkasti valvottuihin maailmoihinsa, eriyttämään heidän uransa mahdollisimman varhain, ylipäätään ohjaamaan ja kontrolloimaan mitä saa tietää ja tehdä ja kuka saa tietää ja tehdä.

Otan vain yhden esimerkin, kysymyksen lukukausimaksuista. Niiden perustavin käytännöllinen ongelmallisuus ei ole niinkään siinä, että köyhillä ei ole varaa opiskella, vaikka kyse toki on myös yleisestä tasa-arvokysymyksestä. Eikä kyse ole myöskään lain populististen puolustajien liki rasismia hipovasta väitteestä, jonka mukaan maksut  estävät sen, että koulutamme ilmaiseksi venäläisten uusrikkaiden lapsia verovaroilla. Maksut ja niihin liittyvä apurahajärjestelmä ovat keino, valikoida opiskelijoita, kontrolloida opiskelijan opintoja, arvioida hänen kykyjään, motivaatiotaan, suorituksiaan, ohjata hänen opintojaan niin sanotusti oikeille aloille. Ne tekevät opiskelijasta pelkän toimenpiteiden kohteen.  On omalaatuista, että poliitikot, jotka puhuvat suu vaahdossa luovuudesta ja innovaatioista – ja opetusministeriön sivuilta sain juuri tietää, että elämme  luovuuden ja innovoinnin teemavuotta! – haluavat väkisin tehdä teistä kilttejä tyttöjä ja poikia. Kaikki me kuitenkin tiedämme, että kiltit tytöt (tai pojat) eivät tee historiaa, vaikka heille taivaspaikkaa tuonpuoleisessa luvataankin.

Uuden tiedon luomisen ja tuottamisen paikkana, innovaatioiden kehtona yliopiston pitäisi olla myös ulkoa päin tulevaa hallintaa ja  alistamista vastustavan vastarinnan ja kenties jopa tuon ulkopäin tulevan vallan ylittävän vastarinnan  kehto. Noiden vastarinnan  muotojen kekseliäisyys on yliopiston ja yliopistolaisten  luovuuden koetinkivi. Ei kukaan keksi keinoja puolestamme.

Toistaiseksi ei paljon mitään ole näkynyt: yliopisto on ollut hiljaa tai piipittänyt kosmeettisia muutosehdotuksia lakiin tai eri intressiryhmät ovat vahtineet saavutettuja etujaan.  Uusi ja uudet innovaatiot syntyvät vain uskaltauduttaessa ulos turvallisesta kolosta, kun heittäydytään toimimaan yhdessä, kun pyöritään väkkärän sijoiltaan kohti uusia työn, elämän ja olemassaolon muotoja.

No, jos yliopisto on ollut hiljaa, niin hiljaista on ollut poliitikkojen parissakin. Juuri minkäänlaista poliittista tai edes tiedepoliittista keskustelua  ei ole käyty huolimatta siitä, että tiedon tuottamista ja välittämistä pidetään taloudellisen kasvun, varallisuuden luomisen ja sen jakamisen kannalta olennaisena. ”Ei vähempää vois kiinnostaa”, toteaa Eduskunta. ”Meitä kiinnostavat vain ihmisten sukupuolinen suuntautuneisuus tai ihonväri, jos nekään”.

Yliopistolakiuudistus täyttää niin sanotun kiinalaisen reformin perusperiaatteet:
Sen valmistelussa, propagoinnissa ja läpiajossa kietoutuvat yhteen ainakin kolme erilaista hallinnoinnin tapaa,  joista muodostuu uusi koulutus – ja tiedepolitiikka. Ne ovat:

1. Byrokraattinen suunnittelu-utopismi, jossa ”kehitetään”,  ”priorisoidaan”, ”profiloidutaan” ja ”ennakoidaan”, ”vahvistetaan”,  ”lisätään” ja tietenkin ”tehostetaan” ja ollaan  ”määrätietoisia”. Erilaiset korporaatiot ja etujärjestöt, ay-liike mukaan luettuna osallistuvat valtion virkamiehinä valmisteluun.

2. Koulutuksen alueelle sovellettu yritysrationaalisuus tai bisneslogiikka, jossa  koulutus nähdään kustannuksena ja siihen kohdistetut investoinnit on  minimoitava ja kuoletettava mahdollisimman nopeasti karsimalla pois  turhat rönsyt. Järjestelmän on oltava kansainvälisesti  ”kilpailukykyinen”, ”joustava”, ”standardisoitu”, ”laadukas” ja  ”ydinosaamiseen keskittyvä”.

3. Yksilönvapauden, ihmisten itsenäisen päätöksenteon ja  itsenäisen ajattelukyvyn halveksunta, ylipäätään ylenkatse ihmisten  koulutukseensa kohdistamia haluja ja toiveita kohtaan: koulutettavat  muodostavat vain työvoimamassan oletettujen työmarkkinoiden  tarpeisiin, massan, jota voidaan muokata ja käyttää kulloistenkin  tavoitteiden mukaisesti.

Yliopistolaisten – siis reformin pilottikohderyhmän – neuvottomuus ja sortuminen eräänlaiseen sankarilliseen melankoliaan, joka näkyy pelkkänä äänettömänä tuskan eleenä, yliopistolaisilta puuttuva itsenäinen poliittinen toiminta tai sen kavahtaminen ja usko tsaarin tai minkä tahansa hallitsijan perimmäiseen hyvyyteen, kunhan hän saa tietää asioiden oikean laidan ja tätä tuskaista äänetöntä elehdintää säestävä, hukkuvaa yliopistoa katselevien poliitikkojen hiljaisuus, luovat yhdessä painajaismaisen tunnelman. Siitä meidän on herättävä omin avuin.

Ja vaikka jotkut Etelä-Amerikan alkuperäiskansat neuvovatkin lapsiaan katsomaan painajaiset loppuun, koska vain niin niistä pääsee eroon, on mielestäni hyvä ensimmäisenä askeleena vaatia tuomion täytäntöönpanon viivyttämistä, eli lain käsittelyn pysäyttämistä, kuten eri tahot – viimein myös jotkut poliitikot – ovat vaatineet. Näin syntynyt tila, jäännöksen aika, voitaisiin täyttää poliittisella ja tiedepoliittisella keskustelulla, joka ei kosketa pelkästään yliopiston, vaan Suomen ja kaikkien suomalaisten – eikä vain heidän – tulevaisuutta, työtä ja oikeuksia. Uusi yliopistolaki on tarpeellinen, mutta hyvä laki syntyy vain hyvästä debatista, joka samalla sitouttaa eri osapuolet yhteiseen toimintaan.

Koska ollaan yliopistossa, on lopuksi pakko siteerata:

”Olen sitä mieltä, että ne, jotka tuomitsevat erimielisyydet patriisien ja plebeijien välillä, moittivat sitä tekijää, mikä säilytti vapauden Roomassa. He kiinnittävät enemmän huomionsa siihen meluun ja niihin huutoihin, joita aiheutui mainituista taisteluista, kuin niiden hyviin seurauksiin…Eikä mitenkään voida pitää sekasortoisena tasavaltaa, joka osoitti niin monia esimerkkejä kunnostaan. Sillä hyvät esimerkit syntyvät hyvästä kasvatuksesta, hyvä kasvatus hyvistä laeista, hyvät lait noista taisteluista…”( N. Machiavelli, Valtiollisia mietelmiä, WSOY, Porvoo 1958, s.26)

Machiavellin näkemyksen mukaan siis levoton, rauhaton kansa on hyvien lakien, hyvän kasvatuksen ja vapaan sekä hyvän elämän edellytys. Käänteisesti: alistunut, yksimielinen ja flegmaattinen kansa kasvattaa kunnottomia, säätää huonoja lakeja ja hävittää vapauden.

Ja muistaakseni yliopistolaki velvoittaa meitä kirjaimellisesti puolustamaan tutkimuksen ja opetuksen vapautta, mikä on samaa kuin hengen ja elämän vapautta.