Panu Raatikainen: Esitys yliopistolaiksi ontuu

Seuraavassa Panu Raatikaisen HS:iin tarjoama yliopistolakia koskeva mielipidekirjoitus,
jota HS ei kuitenkaan julkaissut.

Esitys yliopistolaiksi ontuu

Suomen yliopistolaitos on todettu kansainvälisissä arvioissa – pienehköistä
resursseistaan huolimatta – toistamiseen laadultaan erittäin korkeatasoiseksi ja peräti
esimerkilliseksi; Helsingin yliopisto on jopa luettu Euroopan tutkimusyliopistojen
kärkikymmenikköön. Suomalainen tutkimus ja korkein opetus ovat yleisen käsityksen mukaan
kansainvälistä huipputasoa. Ja mitä tästä päättelevät valtionhallinnon virkamiehet ja
poliittiset päättäjät? Että on syytä mullistaa täydellisesti yliopistojen organisaatio!
Suomessa ajetaan tällä hetkellä läpi hengästyttävän nopealla tahdilla ennennäkemättömän
suuria muutoksia yliopistoille merkitsevää uutta yliopistolakia.

Jääkiekkovalmentajien vanha nyrkkisääntö on, että voittavaa maalivahtia ei vaihdeta. Ja
vanha viisaus sanoo, että ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Toivoisi, että
vastaavaa terveen järjen oivallusta ymmärrettäisiin soveltaa myös yliopistoihin ja niiden
oletettuihin muutostarpeisiin. Uuden lain tarvetta on toistuvasti perusteltu muissa
maissa tapahtuvalla kehityksellä. Eli koska häviävät joukkueetkin vaihtavat alvariinsa
maalivahtia, niin varmasti meidänkin sitten pitäisi – vaikka voitamme? Ajatuksen
logiikkaa voi vain ihmetellä.

En ota kantaa lain periaatteellisena lähtökohtana olevaan ajatukseen yliopistojen
muuttamisesta valtion tilivirastoista, jollaisia ne nyt ovat, julkisoikeudellisiksi
oikeushenkilöiksi. Mutta tämän, ehkäpä perustellunkin uudistustarpeen kylkiäisinä uuteen
yliopistolakiin ollaan ujuttamassa mukaan asioita, joita tämä uudistus itsessään ei
millään tavalla edellytä. Ne perustuvat joidenkin erityisten tahojen poliittisiin ja
taloudellisiin intresseihin.

Erityisen oudoksuttavaa lakiesityksessä on vaatimus, että yliopistoissa korkeinta valtaa
käyttäviin hallituksiin tulisi enemmistö yliopistojen ulkopuolisia henkilöitä. Tällainen
hallitus ei olisi vastuussa tekemisestään millekään muulle taholle. Tämä loukkaisi
räikeästi yliopistojen perustuslakiin kirjattua autonomiaa. Mitään kunnollisia
perusteluja tälle linjaukselle ei ole esitetty. On irvokasta, että lakia on puolustettu
väittämällä, että se lisää yliopistojen autonomiaa.

Lausuntokierroksella tämä hallitusten kokoonpanoa koskeva esitys saikin osakseen ankaraa
arvostelua erittäin monilta tahoilta – mm. kaikki yliopistoja edustavat eri tahot
vastustivat ehdotusta – ja sitä kannatti lähinnä vain Elinkeinoelämän keskusliitto.
Määrääkö siis sen tahto yksin yliopistopolitiikan suunnan? Löytyykö sieltä todellakin
paras ja ainoa asiantuntemus siitä, kuinka tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman
opetuksen toimintaedellytyksiä olisi parhainta kehittää? Vai ollaanko nyt ajamassa
väkisin läpi yhden intressiryhmän mielihaluja suomalaisen tieteen ja korkeakouluopetuksen
kohtalosta piittaamatta?

On vaikea uskoa, että yliopistojen ulkopuolelta tulevat hallitusten jäsenet aina tai edes
pääsääntöisesti haluaisivat uhrata aikaansa ja energiaansa hallitustyöskentelyyn
puhtaasta pyyteettömästä halusta edistää yliopistojen hyvää, pikemmin kuin halusta ajaa
hallituksessa edustamansa intressitahon tarpeita ja toiveita. Näin onkin pelättävissä,
että yliopistojen hallitukset muuttuisivat erilaisten taloudellisten ja poliittisten
intressiryhmien väliseksi taistelutantereeksi, missä yliopistojen kokonaisetu ei paljoa
paina.

Tuskinpa eduskunnan enemmistö todella haluaa tätä. Pikemminkin on luultavaa, että asiaa
ei ole ajateltu aivan loppuu asti. Ja kun kyseessä kerran on nimellisesti hallituksen
esitys, hallituspuolueiden edustajien on sitä sitten tuettava – tuli mitä tuli. Olisi
kunniaksi päättäjillemme, jos nyt vain rehellisesti myönnettäisiin, että lakiesitykseen
on jäänyt selviä ongelmia, jotka vaativat korjausta. Ei huonoa ja pitkäkantoista lakia
kannata ajaa läpi väkisin jääräpäisesti, ikään kuin kunniakysymyksenä. Asia on tätä
tärkeämpi.

Suomalainen hyvinvointi on perustunut ja perustuu edelleen keskeisesti korkeatasoiseen
tieteelliseen tutkimukseen ja siihen olemuksellisesti nojautuvaan korkeimpaan opetukseen.
Ne puolestaan edellyttävät suhteellisen suurta tieteen autonomiaa. Sen radikaali
rajoittaminen ja tutkimuksen suitsiminen poliittisin perustein voisi pahimmillaan merkitä
Suomen taantumista tieteen ja teknologian kehitysmaaksi – hieman samaan tapaan kuin kävi
natsi-Saksassa tai Stalinin Neuvostoliitossa. Niiden ”Arjalainen tiede” ja
”proletariaatin tiede” olivat kelvottomia tieteen irvikuvia, eivätkä lopulta hyödyttäneet
edes niitä ajaneita valtajärjestelmiä. Joko tiede on vapaata, tai se ei ole tiedettä
ollenkaan. Tämä olisi hyvä pitää mielessä myös kotoisia yliopistojamme uudistettaessa.

Panu Raatikainen
Akatemiatutkija
Teoreettisen filosofian dosentti, Helsingin yliopisto