Onko yliopiston muututtava, eli mistä olemme eri mieltä?

Onko yliopiston muututtava, eli mistä olemme eri mieltä?
Puheenvuoro yleiskokouksessa Helsingissä 29.01.09

Jussi Vähämäki

Yliopisto muutosten kohteena

Historiansa aikana yliopisto on kiinnostanut vallanpitäjiä, viranomaisia ja lainsäätäjiä useimmiten silloin, kun opiskelijat ja opettajat saaneet aikaan epäjärjestystä, mellakoineet, panneet puheillaan ja mekkaloinnillaan pyörälle niin sanottujen tavallisten ihmisten päät tai herättäneet moraalista pahennusta kirkon tai valtion piirissä. Nyt tilanne näyttää toiselta: kun ääntä ei kuulu, on turha valittaa, että kukaan ei kuuntele! Yliopisto on ollut hiljaa. Miksi? Kenties luullusta halusta tehdä vain työtään, hoitaa omat asiansa. Vai kenties siksi, että vastarintaan on turvallista nousta vasta silloin kun ei enää voi tehdä mitään ja perinnöksi tuleville voidaan jättää ylevä moraalinen kuva itsestä. Koska liikettä ei ole ollut, on lainsäätäjän nyt puututtava peliin, hämmennettävä seisovaa vettä ja potkittava yliopistoa liikkeelle.

Yliopistolaitoksen aloitekyvyttömyys ja reaktiivisuus ilmaistaan OECD:n ja EU:n komission raporteissa usein ”asennemuutoksen” tarpeellisuutena, ja onpa näiden asenteellisten toimien tarpeellisuus päässyt uuden yliopistolakiesityksen perusteluihinkin. Koska ”asenteet” eivät ole muuttuneet, koska yliopistolaiset eivät ole tulleet ulos kolostaan, tarvitaan ”shokkihoitoa”, kuten OECD:n entinen pääsihteeri Donald E. Johnston joitakin vuosia sitten sanoi.

Koska toivon, että lain vastustajien perustelut lakiesityksen pysäyttämiseksi tai avaamiseksi tulisivat tässä kokouksessa täsmällisesti ja selkeästi jäsenneltyä, on hyvä katsoa hallituksen tarjoaman uudistuksen perusteluihin. Kenties niiden kautta voidaan täsmentää erimielisyyttä ja muotoilla ehdotuksia, jotka eivät pyri pelkästään säilyttämään – usein idealisoitua – vanhaa, vaan rakentavat todellista vaihtoehtoa nykyiselle.

Olen koonnut hallituksen perustelut uuden yliopistolain tarpeellisuudesta löyhästi viiden eri kohdan alle.

Ennen niiden listaamista kuitenkin yksi huomautus. Hallituksen esittämät perustelut ovat lähes sellaisenaan löydettävissä Euroopan Unionin komission ja OECD:n korkeakoulutusta käsittelevistä selonteoista ja suosituksista. Mikäli haluatte tutustua niihin, on hyvä aloittaa vaikkapa komission tiedonannosta ”Tuloksia korkeakoulujen nykyaikaistamisesta: koulutus, tutkimus, innovaatiot” (Bryssel 10.05.2006). Mistä tämä kertoo? Ennen kaikkea siitä, että yliopistolakiuudistukselta puuttuu kokonaan poliittinen valmistelu. Tämä selviää hyvin käymällä läpi esimerkiksi eri puolueiden varsin vähäisiä kannanottoja valmisteluprosessiin – niissä yritetään puuttua yleensä vain johonkin yksityiskohtaan, jos siihenkään. Oppositiopuolueita ei koko prosessi ole kiinnostanut käytännössä tippaakaan: sosialidemokraatit ovat vaatineet ”parlamentaarista valmistelua”, siis pääsyä mukaan ja he haluaavat ”kehittää yliopistoja julkisoikeudellisina laitoksina, jotka nimeävät itse oman hallituksensa ja joissa sekä henkilöstö että opiskelijat ovat hallituksessa edustettuina”. Sen jälkeen kun Jutta Urpilaisesta – joka keväällä 2008 vielä osoitti kiinnostusta koulutuspolitiikkaan – tuli SDP:n puheenjohtaja hänellä ei liene ollut aikaa asiaan paneutua. Vasemmistoliiton edustaja sivistysvaliokunnassa, Paavo Arhinmäki, ei puolestaan ole muilta kiireiltään ehtinyt lakia kommentoimaan. Vasemmistoliiton lausunto lakiesityksestä on työstetty Vasemmistofoorumin sähköpostilistalla, jolla korostettiin ns. konkreettisia muutosesityksiä asian kiireellisyyden vuoksi ja vältettiin periaatteellista keskustelua. Hallituspuolueista Keskustapuoluetta on kiinnostanut lähinnä vain alueellisen yliopistolaitoksen säilyttäminen ja yliopistokeskusten asema ja vihreät – joilla lienee varsin suuri kannatus henkilökunnan keskuudessa – taas ovat politikoineet korostamalla tarvetta säilyttää yliopistojen hallituksessa henkilökunnan enemmistö. Käytännössä lain valmistelu on ollut kokonaan Kokoomuksen harteilla: opetusministeri on ollut kokoomuslainen, vastaava valmisteleva virkamies, valtiosihteeri Heljä Misukka on kokoomuslainen ja sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Raija Vanhasalo on kokoomuksesta. Muodollisesti kunnia lain valmistelusta kuuluu siis Kokoomus-puolueelle. No, koska meitä yliopistolaisia ei puoluepolitiikka kiinnosta, on sanottava, ettei Kokoomus asemastaan huolimatta ole tehnyt muuta kuin kierrättänyt ja copypastannut muiden tekstejä ja suosituksia, vaikka sillä saattaakin olla intressinä murtaa yliopistolaisten oletettu ”vasemmistolainen” hegemonia etenkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

(Tiede)poliittisen valmistelun olemattomuus on tietenkin vakava puute. Toisaalta voisi hyvinkin ajatella, että sikäli kuin lakiesitys muodostaa pelkän kuoren, jota ei ole muokattu ”poliittisessa väännössä” muodostuneiden näkemysten kautta, voidaan sille antaa mahdollisesti syntyvän tiedepoliittisen keskustelun kautta melkeinpä mikä tahansa sisältö.

Hallituksen lakiesityksen perustelut

1. Yliopiston ”toimintaympäristön” muutos. Talous ja teknologian ovat globaalistuneet, yritystoiminnassa ovat syntyneet uudet aidosti globaalit organisaatiomuodot, tuotannon ja työn järjestäminen ja niiden kautta koko elinkeinorakenne ovat muuttuneet. Tästä voidaan mielestäni olla ainakin yleisellä tasolla samaa mieltä.

2. Tutkimuksen ja koulutuksen aseman erityinen muutos. Niin sanottu tietoyhteiskunta ja tarve panostaa ”innovaatiodynamiikkaan”, siis koko yhteiskunnan – eikä vain sen jokin sektorin – näkeminen tuottavana: integroituneet järjestelmät ovat tuottavia ja tuotannon lisäys ja tuottavuuden kasvu saavutetaan kiihdyttämällä kokonaisuuden toimintaa. Siinä koulutuksella, tutkimuksella ja oppimisella on tärkeä rooli. Ne ovat nykyään suoraan varallisuutta tuottavia. Käyttäisin ehkä täsmällisempää kieltä, mutta periaatteessa olen samaa mieltä: tietäminen ja sen ”tuotantojärjestelmien” toimivuus määrittävät nykyään kansojen varallisuutta. Se, auttaako uusi laki parantamaan ja ohjaamaan tietämisen ja tiedon tuottamisen edellytyksiä, on sitten toinen asia.

3. Yliopistolaitoksen vanha asema ja sen vanhojen rakenteiden kautta tapahtuva tutkimuksen ja opetuksen säätely eivät enää vastaa tiedon asemaa yhteiskunnassa. Siksi tarvitaan lain säädännön ja rahoitusjärjestelmien uudistamista. Koska yliopisto ei enää voi olla suljettu instituutio, on sen vanhentunut säätelyn ja ohjauksen järjestelmä päivitettävä vastaamaan muuttuneita käytäntöjä. Muuten harmaa vyöhyke kasvaa, päätöksenteko ei ole läpinäkyvää ja yliopistolaitos muuttuu koko ajan tehottomammaksi. Tätäkin on vaikea kieltää. Toisin kuin aiemmin, nyt yliopistolaitoksen demokratisoinnin vaatimus ja vaatimus sen tiukemmasta poliittisesta ohjauksesta tulevat yliopiston ulkopuolelta ja ylhäältä eivätkä opiskelijoilta ja tutkijoilta. Seikka, jota kenties voisi pohtia samalla kun yritetään keksiä uusia, nykytilanteeseen paremmin sopivia vastarinnan keinoja viivytystaktiikan suojissa.

4. Nykyisellään kansalliset yliopistolaitokset ovat liikaa kansallisvaltion ohjauksessa. Ne ovat pirstoutuneita, yhteistyökyvyttömiä, vahtivat omia tonttejaan ja vanhoja tieteenalajakojaan, tarjoavat samoja asioita samoille kohderyhmille, eivät kehitä uusia oppimismalleja, syrjivät heikommassa asemassa olevia sosiaaliryhmiä, ovat elitistisiä eivätkä vastaa muuttuvien työmarkkinoiden tarpeisiin. Tämä, erityisesti EU:n komission papereissa toistuva näkemys, ei sekään ole täysin tuulesta temmattu. Itse asiassa komission kanta on varsin järkevä ja selkeä: yliopistolaitoksen ongelma on samankaltainen kuin koko Euroopan Unionin toimintaa lamauttavan kansallisen politikoinnin aiheuttamat ongelmat. Yliopistolaitos on pienoiskoossa kansallisten ja paikallisten klikkien politikointikenttä, jolla tukirahojen jakopolitiikka ja prestiisikysymykset estävät yhteisen perustuslain aikaansaamisen. Aivan liian usein puhutaan sivistysyliopistosta ja kriittisestä tutkimuksesta samalla kun moraalisen paatoksen alle kätkeytyy pelkkä tarve säilyttää oma asema ja taistelu leivän kannikasta. Miksi yliopistoa ei haluta asettaa konkreettisena demokratian luomisen paikkana ja tulevaisuuden demokratian mallina tuolle kuuluisalle tietoyhteiskunnalle? Nähdäkseni se voisi aivan hyvin toimia sellaisena.

5. Yliopistojen fragmentoituneen rakenteen ja oppiaineiden muuttuvien sisältöjen takia on syytä vahvistaa niiden johtamista. Tarvitaan ammattimaista johtamista, joka kykenee tarkastelemaan yliopistolaitosta yleisestä toiminnallisesta näkökulmasta eikä sorru esimerkiksi professorien patsastelukulttuuriin ja kotiin päin vetämiseen. Työn ja tuotannon muutosten, alojen vaihtelun, uudelleen koulutuksen tarpeiden ja tuon kamalan oppimaan oppimisen näkökulmasta, perustelu on ymmärrettävä. Toinen asia on sitten tämän teknokraattijohtamisen todellisuus ja sen historiallis-teoreettiset sidokset moderniin ajatteluun. Ajatusta kohtaan olisi kuitenkin esitettävä perusteltua kritiikkiä.

Hieman provokatorisesti voidaan mielestäni kysyä, onko yliopisto, jota haluamme seuraavanlainen ja lakiesityksen vastustamisen perustelut seuraavanlaisia:

1. Yhteiskunnan muutosten kieltäminen?

2. tutkimuksen ja opetuksen (tiedon tuotannon) näkeminen ulkoisena ja marginaalisena hyvinvoinnille ja taloudelle ja yliopiston näkeminen yhteiskunnasta erillisenä suljettuna instituutiona?

3. Halu kasvattaa juopaa muuttuneiden käytäntöjen ja ohjauksen välille, siis laittomuuden ja mielivallan vyöhykkeen laajentaminen?

4. Yliopiston pitäminen tiukasti kiinni kansallisessa ohjauksessa ja kansallisten tai paikallisten etujen populistinen suojelu?

5. Tutkimuksen ja opetuksen päätöksenteon säilyttäminen pienten intressiryhmien etuoikeutena ja pelikenttänä?

Mikäli nämä eivät ole perusteluja lakiesitystä vastaan ja kuvaa yliopistoa, jonka haluamme, niin mielestäni olisi tarkennettava ja konkretisoivat erimielisyyttä lähtemällä perusteluista ja nousemalla sieltä yksityiskohtaisiin ehdotuksiin, sen sijaan. Mikäli kokonaisnäkemys puuttuu, yksityiskohdat muuttuvat helposti ansoiksi. Edelleen on syytä muistaa, että ”tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin”.

Lopuksi

Erimielisyyden erityisenä kohteena on ollut käsitys autonomiasta. Hallitus näkee esityksensä yliopistojen autonomian lisäämisen – mitä se joiltain osin muodollisesti onkin verrattuna vanhaan. Autonomia on nyt vain ohjattua vapautta, pakotettua itsenäisyyttä, ja laki tekee mahdolliseksi pikkutarkan puuttumisen opiskelijan, tutkijan ja opettajan elämään. Se erottelee ja eristää nämä kolme tiedon luomisen ja jakamisen hahmoa toisistaan.

Tässä tilanteessa autonomialle voidaan antaa toisenlainen sisältö. Se onnistuu kuitenkin vain yhteisen kamppailun, erojen artikuloinnin, eristämisen purkamisen, hiljaisuudesta luopumisen, melun ja mekkaloinnin kautta, kuten aina ennenkin yliopiston historiassa.