Christopher Lloyd kirjoitti osuvasti ja analyyttisesti (HS 20.2.) yliopistojen rakenteellisesta uudistamisesta. Samalla kirjoitus herätti kysymään, miksi ja miten yliopistolain valmistelu on mennyt läpi kriittisen ja jatkuviin uudistuksiin kyllästyneen yliopistoyhteisön.
Joissain yliopistojen muutosta pohtivissa kirjoituksissa on mainittu, että yliopistoissa olisi demokraattisesti ja pitkässä prosessissa valmisteltu uutta yliopistolakia. Yliopistojen johdon näkökulmasta tältä saattaa näyttääkin. Mutta mistä demokraattinen enemmistö uudistuksen taakse on löytynyt, kun lähes kaikilla laitoksilla jupistaan niin kahvipöytä- ja käytäväkeskusteluissa kuin laitoskokouksissakin? Uuden lain kannattajia ei laitoksilla tunnu juuri löytyvän. Mikä ja missä on hiljainen enemmistö − lakia vastaan tai sen puolesta?
On selvää, että laitostason tyytymättömyys ei kanavoidu tiedekuntaneuvostoihin ja konsistoreihin. Syynä on yliopistoyhteisön hierarkkinen luonne, epävarmuus ja kilpailu. Laitosjohtajat saattavat laitoskokouksissa arvostella kipakastikin uudistusta, mutta esimerkiksi tiedekuntaneuvostoissa samat edustajat ovat melko hiljaisia. Tiedekuntaneuvostoihin tulee nopealla aikataululla keskushallinnon ja eri toimikuntien valmistelemia asioita, ja kiireiset akateemiset eivät näihin ehdi kunnolla perehtyä, saati sitten laatia perusteltuja vastaehdotuksia. Jatkuvasti paisunut hallinto- ja valmistelutyö on vienyt voimat, eikä moni jaksa kuin vain narista ja ”alistua realiteetteihin”.
Lisäksi suuri osa akateemisen maailman työntekijöistä elää epävarmuuden oloissa. Tällöin auktoriteettien vastustaminen on riskiteko. Hiljaa oleminen varmistaa, että ei saa hankalan oman pesän likaajan mainetta. Kova kilpailu seuraavista viranhoidoista tai tutkijanpaikoista ajaa ihmiset uuden ajan yliopistomuurahaisen epäkriittiseen muottiin.
Akateeminen yhteisö on aina suojellut omiaan, niitä jotka osaavat käyttäytyä ”oikein”. Suojelijat ovat lähes poikkeuksetta vakituisissa viroissa olevia professoreita, jotka myös kilpailevat keskenään parhaasta tutkimusrahoituksesta tai korkeista akateemisista asemista. Myös heidän kannattaa käyttäytyä oikein − ja monet akateemiset johtajat ajavat kilpailuhengessä ennen kaikkea omaa lyhytnäköistä etuaan.
Aito akateemisen urakehityksen rakentaminen, ns. tenure-track, ratkaisisi monta yliopiston vaiettua ongelmaa. Jos yliopistolaiset tietävät, että heillä on mahdollisuus tutkia, opettaa ja hallinnoida kriittisesti sekä edetä urallaan ilman jokavuotista taistelua omasta palkkarahoituksesta, he voivat paremmin, tekevät parempaa työtä − ja luovat paremman uuden yliopiston.
Uusi yliopistolaki ei takaa akateemisen työn olennaista. Aikaa tutkimukselle ja opetukselle ei ole tiedossa enemmän, pysyvää työpaikkaa etenemismahdollisuuksin ei ole näkyvissä. Professorien ja yliopiston ulkopuolisten valta kasvaa, muun opettaja- ja tutkijakunnan uranäkymät näyttävät yhtä synkeiltä kuin ennenkin.
Uuden opetusministerin optimistinen hehkutus siitä, kuinka uusi laki parasta asia mitä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen, on traagista. Päättäjät kantakoon vastuunsa. Yliopistoilla työskentelevien enemmistö on väsynyt jatkuvaan muutokseen ja epävarmuuteen.
Jussi Pakkasvirta
Dosentti, valtiot. tri, yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
0 Responses
Stay in touch with the conversation, subscribe to the RSS feed for comments on this post.