Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan professorien keskuudessa on tehty kysely, johon otti osaa 36 professoria. Vastausten mukaan selvä enemmistö tiedekunnan professoreista vastustaa yliopistolakiesitystä ja kaavailtua hallintojohtosääntöä. Kyselyn suoritti slaavilaisen filologian professori Jouko Lindstedt.
Torstaina 5.2. humanistisen tiedekunnan profesoreille lähettämääni kyselyyn (teksti tämän viestin lopussa) olen saanut 36 vastausta, jotka jakautuvat seuraavasti:
yliopistolakiesitys: kannattaa 2; ei kannata 30 (83%); ei ota kantaa 4
nykysuunnitelmat hallintojohtosäännöksi: kannattaa 2; ei kannata 30
(83%); ei ota kantaa 4
vastausprosentti: 36/62 = 58 % (mitä pidän varsin hyvänä näin
lyhyessä ajassa)
Vastanneista 28 (78 %) vastusti sekä lakia että hallintojohtosääntöä.
Yksi vastaaja kannatti kumpaakin, kolme ei ottanut kantaa kumpaankaan.
Muut neljä antoivat sitten erilaisia muita vastausyhdistelmiä.
Vaikka monet vastaukset olivat perusteltuja, en julkista yksittäisiä perusteluja tässä, koska se voisi vaarantaa vastaajien anonymiteetin, jonka lupasin säilyttää. Perustelut olivat kuitenkin monessa viestissä niin vahvoja ja painokkaita, että toivon mahdollisimman monen kollegan rohkaistuvan lähettämään niitä niille, jotka meitä edustavat – konsistorin jäsenille, dekaaneille, rehtoreille, kansanedustajille.
Pelkät luvut eivät tietysti sinänsä kerro vastustuksen (tai kannatuksen) syitä, mutta yliopistolaissa kyse on erityisesti niistä asioista, jotka merkitsevät suurinta muutosta nykytilanteeseen – siis paljolti seikoista, joihin esimerkiksi Tieteeentekijöiden liitto ja Professoriliitto ovat lausunnoissaan kiinnittäneet huomiota. Myös Helsingin Sanomissa 4.2.2009 julkaistuun mielipidekirjoitukseen (Jukka Kekkonen & al.) viitattiin.
Hallintojohtosäännössä vallan siirto yliopistolaisten edustuksellisilta ja kollegiaalisilta päätöksentekoelimiltä ylhäältäpäin nimitetyille johtajille herättää runsaasti vastustusta. Näyttää selvältä, ettei konsistorin marraskuinen päätös uuden hallintojohtosäännön periaatteista (https://alma.helsinki.fi/doclink/137008) lainkaan vastaa humanistisen tiedekunnan professorien kantaa. Aikaisemmin samanlainen tulos on saatu kyselyllä valtiotieteellisen tiedekunnan professorien keskuudessa (J. P. Roos).
Minulta on pyydetty vastaavan kyselyn tekemistä myös laitosrakenneuudistuksesta, mutta se ei ehkä sovi minun tehtäväkseni, kun en ole tiedekuntaneuvostossa tai laitosjohtajana ollut mukana valmistelemassa uutta laitosjakoa enkä siksi osaa asettaa kysymystä oikein. Yliopistolain ja hallintojohtosäännön kohdalla halusin kerätä tietoa suhtautumisesta tiedekunnan ulkopuolella (eduskunnassa ja konsistorissa) valmisteltaviin suuriin muutoksiin, jotka tulevat koskemaan meitä kaikkia. Laitosuudistuksessa kyse on myös tiedekunnan omista ratkaisuista, vaikka kehykset onkin annettu konsistorin päätöksessä. Varmasti päätöksentekijät tiedekuntaneuvostossa keräävät tietoa kukin kotilaitokseltaan ja viiteryhmistään.
Jouko Lindstedt
slaavilaisen filologian professori
ALKUPERÄINEN KYSELYTEKSTI:
Hyvät kollegat,
Minulta on kyselty humanistisen tiedekunnan professorien suhtautumista nyt ajettaviin uudistuksiin. Sen vuoksi ajattelin pyytää, että kukin ystävällisesti vastaisitte kahteen kysymykseen:
- Kannatatteko uutta yliopistolakia? (Linkki lakiin on Almassa: <https://alma.helsinki.fi/doclink/118437>. Lopulliseen lakiesitykseen lienee tulossa jonkin verran vähäisiä muutoksia, joita on selostettu mm. Acatiimin uusimmassa numerossa, mutta esimerkiksi muutoksista yliopistojen ja niitten henkilökunnan oikeusasemaan ei ole luovuttu.)
- Kannatatteko uutta hallintojohtosääntöä sellaisena, kuin sitä nyt valmistellaan? (Ks. <https://alma.helsinki.fi/doclink/135925>, erityisesti kalvosarja <https://alma.helsinki.fi/download/2000000087801/hy%202010%20periaatelinjaukset.ppt>)
Vastausvaihtoehdot kumpaankin kysymykseen ovat “kyllä”, “en”, ja “en ota kantaa”.
Kiitos etukäteen! Pyydän, että minulle vastaisivat nekin, jotka ovat jo minulle kirjoittaneet, koska en ole aikaisemmin asettanut kysymyksiä juuri näin.
Lähetän kaikille tulokset, kun olen saanut ne lasketuiksi. Lupaan, etten paljasta kenellekään muulle, miten kukin on vastannut.
Humanistista iltaa,
Loistavatko luonnontieteilijät poissaolollaan lakiuudistuksen kaatamisessa? Vastanneiden humanistiprofessoreiden osuus oli melko matala. Voihan vastausta tulkita siten, että 42% ei uskaltanut antaa mielipidetään.
Ongelmallisempia ovat proffan kysymykset, jotka ovat luonteelta periakateemisia: kannatatteko…? Yhtä professoreiden höpöhöpö-jargonia kuten Ranskassakin.
Parempia kysymyksiä ovat esim.
miten aiot toimia asian suhteen?
milloin jätät työsuhteesi?
Etenkin kannattaisi paljastaa mitä mieltä kukin proffa on ollut. Vaikka onko akateemisen koston pelko hirmuinen?
Kun keräsin vastauksia vain torstaista puoliltapäivin maanantai-iltaan, vastanneiden osuus oli itse asiassa aika korkea. Vaatihan vastaaminen annettuun tausta-aineistoon tutustumista, professoreilla on usein matkoja ja muita koko päivän aika tarkkaan vieviä tilaisuuksia, ja lisäksi heille tulee erilaisia kyselyjä (yleensä kuitenkin hallinnosta) joka viikko. Tulkintani on, että 42% ei ehtinyt vastata, ei ollut tutustunut asiaan tarpeeksi (mikä tietysti on sääli) tai ei pitänyt kyselyäni asiallisena. En usko, että kyse oli pelosta, sillä varmasti lupaukseeni anonymiteetista luotettiin.
Jos kysymykset olisivat olleet provokatiivisempia tai jos anonymiteettia ei olisi luvattu, vastausprosentti olisi jäänyt paljon pienemmäksi ja koko kysely olisi sitten voitu ohittaa väittämällä, ettei otos ole edustava.
Hei vaa,
Kunhan tässä tarjoilen itsekin eri näkökulmia aiheeseen: erityisesti ne ovat huonosti perusteluja ja henkilökohtaisia, mutta ajatukseni ei olekaan perustelun pätevyydessä, vaan vuoropuhelun osapuoleksi asettumisessa. Minua vain huolestuttaa sellainen ilmiö, että vuoropuhelua tällä uutisfoorumilla käydään niin vähän.
On työryhmiä ja niiden kokouksia ja tulosta syntyy, mutta reaaliaikainen uutisten kommentointi puuttuu lähes kokonaan. Ehkäpä kaikki ovat yhtä mieltä asiasta, ainakin mielessään. Entä sitten käytännössä?
Sekin voi olla mahdollista, että olen käsittänyt tämän foorumin tarkoituksen väärin. Itseasiassa löysin tältä sivustolta foorumin, joilla omakohtaisia kokemuksia voisi säätää.
Hieman se huolestutti sivuston ohjeissa, että neuvottiin olematta provosoimatta ja kaiken lisäksi pitäisi perustella vastauksensa. Tarvittaessa valvojat voivat veilä poistaa viestejä ja käyttäjiä, jos keskustelun taso laskee.
Keskustelun taso onkin hyvä käsite, mitä sillä tarkoitetaan. Jos puhutaan vaikkapa siittämisestä ja perseestä, onko keskustelun taso silloin laskenut? Ehkä tässä harjoitellaankin enemmän akateemista hyvää tapaa käydä keskustelua, perustella väitteensä ja tehdä viittauksia jne.
Tämä ei varmaan ole kuitenkaan se juttu, vaan osapuolten puuttuminen liikkeestä. Joskus itselle opetettiin että akateemiseen keskusteluun kuuluu opponointi. Oma kokemukseni on, että kapinaliikkeeltä on puuttunut opponentti, joka edes hieman kyseenalaistaisi nykyistä menoa.
Ehkä liikkeellä on kollektiivinen kokemus että opponentti on jossakin muualla kuin yliopistolla, mutta ehkä juuri siksi opponoijaa tarvitaan. Ei ne opetusministeriön virkamiehet tai kuka hemuli se tämän uudistuksen takana sitten onkaan, osallistu näihin keskusteluihin. Ne vaan kääntävät kylkeään ja ehkä ajattelevat että inise vaan rauhassa.
Ei taida minustakaan olla opponentiksi, sillä en ymmärrä asiasta mitään. Henkilönimiä kaipaisin kuitenkin sen suhteen kuka ylipäätään on vastuussa tällaisista yliopistolakisuunnitelmista? Jokuhan on se primusmotor, sillä eihän energiaakaan synny tyhjästä. Onko valtiolla Super-Mauri Pekkarisen alaisuudessa jokin porukka joka järjestelee näitä organisaatio- ja lakiuudistuksia, millä toimintoja välillä hajautetaan maakuntiin ja välillä taas keskitetään?
Kapinallista huomenta,
Ajattelin hieman kirjoittaa eräästä asiasta, jonka määrittelen akateemiseksi hulluudeksi. Tai ehkä paremmin kyse olisi akateemisesta mielenterveydestä ja hoidon puutteesta.
Eikö olekin mielenkiintoista, että akateemisen maailman tutkijat tutkivat mielellään akateemisen maailman opiskelijoiden mielenterveyttä, mutta eivät henkilökunnan tai omaansa?
Siitähän ei ole tapana puhua. Flunssasta kyllä ja selkävaivoista, mutta ei henkilökunnan mielenterveydestä. Miksiköhän?
Ilmiö ehkä kertonee osin siitä, että ylintä opetusta maassamme antavan instituution ei ilmeisesti kärsi näistä ongelmista: sen sijaan n. 1/3 opiskelijoista esiintyy mielenterveyden ongelmia.
Erityisesti kiinnitin huomiota liikkeen yhteen tavoitteeseen:
“Haluamme ottaa haltuumme oman aikamme, vapauttaa sitä nyky-yliopiston määräämästä kiireestä. Haluamme luoda itsehallittuja tiloja kohtaamiselle, vapaalle yhteistoiminnalle ja ei-edustukselliselle poliittiselle osallistumiselle.”
Mistä kiire kertoo? Onko kyse mielenterveyden ongelmasta vai ajankäytön vai rajojen asettamisen taitamattomuudesta ja kyvyttömyydestä ilmaista kokemuksiaan ja tunteitaan esimerkiksi yliopistolainsäädännön suhteen?
Jos Salli Saareen on uskomista, miksi ei voitaisi vetää samanlainen yhteys virkamiesten ja henkilökunnan välillä mielenterveysongelmien ilmenemisen suhteen. 1/3 voisi hyvinkin kärsiä niistä ja sen myötä opiskelijat.
Millainen työyhteisö tällainen sitten on? Kuuntelin tuossa eilen hienoa opiskelijakeskustelua, missä ahdistusta herätti monien luennoitsijoiden opiskelijoille asettamat älyttömät vaatimukset: jos virkamies on pyöritellyt asiaansa kymmeniä vuosia, niin ei varmaankaan kannata odottaa, että opiskelijapolo ymmärtäisi asian heti yhden tunnin luennon perusteella, jos oma elämänura on mennyt asian käsittämiseen.
Tämä on sitä akateemista hulluutta. Asetetaan vaatimustaso sellaiseksi, mikä ei perustu oman ajattelun kehittämiseen vaan tiedolla siittämiseen. Ei ole ihme jos 1/3 opiskelijoista kärsii ongelmista, jos tällaiset pukit vaativat älyttömiä opintisuorituksia parin opintopisteen eteen.
Sillä tavoin ymmärrän kapinaliikettä oikein hyvin, että teidän kannattaisi puuttua ns. akateemiseen vaatimustasoon ja miten se määritellään. Jos henkilökunta kärsii esim. vaativan persoonallisuuden oireyhtymästä, maniasta, masenuksesta tms. tavanomaisesta mielenterveyden ilmiöstä, niin on siinä kestämistä. Ongelma on vain siinä, että jos asiasta ei puhuta tai ilmiö ei ole asianosaisen kohdalla hoidossa, niin ongelmat moninkertaistuvat.
Kun akateemisuus suosii yksilöllisyyttä ja vapautta, niin sen mukaiset tahtovat olla vaatimuksetkin. Pahimmillaan vaatimukset ovat vailla realiteetteja ja ennen kaikkea kyse alkaa olla pysyväisluotoisista fantasioista, joita kehitelevät tahot saavat pohtia omassa norsuunluutornissaan ilman, että kukaan voisi tähän kehitykseen puuttua.
Tähän aiheeseen kannattaisi opiskelijaliikkeen puuttua, sillä eiköhän se kiire ja tilaongelmatkin ratkea kun tämä kysymys otetaan käsittelyyn.